Vastaus Ville Hytösen kirjeeseen



Kiitän viimeisestä. Aluksi muutamia poimintoja.

En täysin ymmärrä pointtiasi vastateknologioiden käytöstä. Kirjoitit:

Viittaamasi vastateknologioiden laajempi käyttö ei mielestäni ole riippuvainen talouskasvun kiihdyttämisestä vaan pikemminkin joko keskushallinnon prinsiippien priorisoinnista (punaisempi vaihtoehto) tai yksityisen sektorin vapaaehtoisesta mukaantulosta kierrätykseen (sininen).

Sanoin nimenomaan, että vastateknologioiden käyttö on hyvin kallista. Jostakin rahat on nyhdettävä, elettiinpä sitten ultravapaassa markkinataloudessa tai valtiojohtoisemmassa järjestelmässä (vaikka ensin mainittu on varmasti kaikkein kestämättömin malli). Siksi pidän kierrätys- ym. tekniikoiden kehittelyä pidemmän päälle kestämättömänä ratkaisuna. Yksityinen sektori voi tulla ja varmasti tuleekin mukaan kierrätykseen sikäli kun se hyötyy kierrätyksestä taloudellisesti. Esimerkiksi metsäteollisuus ei voisi toimia yhtä tehokkaasti kuin nyt ilman jätepaperin kierrätysverkostoja. Olisi ollut parempi, ettei paperinkierrätystä olisi koskaan keksitty, sillä silloin metsäteollisuus olisi ennen pitkää joutunut täysin kestämättömään tilanteeseen. 1800-luvulla sahateollisuus joutui muuttamaan käsityksiään ja toimintatapojaan kun puu uhkasi loppua, ja samantapainen rajojen vastaan tuleminen tekisi hyvää nykyäänkin.

Toistan nyt itseäni, mutta tätä ei mielestäni voi liikaa alleviivata: kierrätys on hyödytöntä, jos kulutus pysyy nykyisellä tasolla. Hyvin alhaisen kulutuksen yhteiskunnassa kierrätysteknologioita ei taas juuri tarvita. Vanhan kansan säästäväisyys on kierrätystä verrattomasti ekologisempi ratkaisu. Ekologisesti ajattelevaa nykykuluttajaakin kehottaisin ennemmin säästämään kuin kierrättämään. Ylimääräisten valojen sammuttaminen kotona on elämänsuojelijan teko, samoin kenkien korjauttaminen suutarilla uusien ostamisen sijaan. Jokainen ostamatta jätetty tavara vähentää elonkehään kohdistuvaa painetta. Nykyään tällaiset teot tai tekemättä jättämiset ovat vapaita valintoja, mutta niukkuuden yhteiskunta pakottaisi kansalaisen elämään säästöliekillä.

Itselleni olen laatinut sellaisen nyrkkisäännön, että koko nykyjärjestelmä on pohjaltaan laho hieman entisen Neuvostoliiton tapaan. Talouden kerrannaisvaikutukset johtavat siihen, että emme voi pysähtyä tähän, vaan olemme tuomitut jatkuvaan, tuhoisaan talouskasvuun. Tilannetta voisi verrata ylämäkeä nousevaan kuorma-autoon, jossa on kyllä kaasupoljin, muttei jarrua. Jos kaasua lakataan painamasta, auto alkaa luisua taaksepäin. Hyvin monet ilmiöt ovat talouskasvusta riippuvaisia, ja siksi tähän teknologiseen ja elintasoon on mahdoton pysähtyä: muutos vaatii luopumaan monesta sellaisesta asiasta, joihin olemme tottuneet.


Myönnän, että puheeni keskosista meni liian pitkälle, vaikka perusajatuksesta en tingikään. Ihmislajilla on pitkät perinteet heikoista ja vammaisista huolehtimisessa. Osa metsästäjä-keräilijäheimoista jätti vammaiset ja sairaat jälkeläiset kuolemaan, mutta monet heimot pitivät heistä hyvää huolta. Puhuessani keinotekoisesta elämän jatkamisesta tarkoitin lähinnä niitä yksilöitä, joiden elinaika tulisi joka tapauksessa olemaan mitättömän lyhyt ja joiden hengissä pitäminen vaatisi kohtuuttomia ponnistuksia. Ekologisessa elämäntavassa olisi mahdotonta jatkaa vakavasti sairaana syntyneiden tai pysyvästi koomaan vajonneiden elämää.

Yleensäkin joka ikisen yksilön hengissä pitäminen hinnalla millä hyvänsä ei ole kovin terve ajattelumalli. Voidaan kysyä, onko järkeä lähteä helikopterilla pelastamaan jokaista uhkarohkeaa typerystä, joka on lähtenyt veneilemään myrskyssä. Jos ihminen asettuu tieten tahtoen alttiiksi vaaralle, hänen pitäisi itse huolehtia seurauksistakin.

Onkin kiinnostavaa, miten ihmisarvon ylikorostaminen sijoittuu juuri tähän aikaan, jolloin ihmisistä ei todellakaan ole määrällistä pulaa. Hyvä esimerkki on poliitikkojen ja median lietsoma hysteria Aasian tulvakatastrofista, jonka itsekin mainitsit. Hyökyaaltoa sanottiin ”yhdeksi suurimmista katastrofeista ihmiskunnan historiassa”, vaikka missä tahansa pikkuvaltion sisällissodassa kuolee enemmän väkeä. Suhteellisuudentaju puuttuu kokonaan.

Ainakin alkuvaiheessa lehdistö puhui lähes pelkästään Thaimaasta, vaikka Thaimaan uhrien määrä oli mitättömän pieni esim. Indonesiaan ja Sri Lankaan verrattuna. Jos maassa ei olisi ollut muutamaa tuhatta länsimaista turistia, ei täällä mitään hiljaisia hetkiä pidettäisi. Kuulostan taas kyyniseltä, mutta koko juttu on minusta inhottavaa hurskastelua.

Sinänsä 150 000 ihmisen (tai paljonko niitä sitten olikaan) kuolema ei vaikuta maailman väestöongelmaan mitenkään. Tapauksen positiivinen seuraus on lähinnä se, että turismi ja sen tuomat ympäristöongelmat kyseisillä alueilla saattavat vähentyä. Ei katastrofi mikään luontoäidin vastareaktio ollut, vaan puhdas sattuma, joka johtui mannerlaattojen liikkeistä. Kiinassa vähän väliä puhkeavat tappavat tautiepidemiat voivat puolestaan hyvinkin olla mainitsemasi kaltainen luonnon puolustautumiskeino.

Intiaa kunnioitan sen päätöksestä olla ottamatta katastrofiapua ja huolehtia uhreista omin avuin. He ovat tajunneet, miten helposti niin sanottu kehitysmaa tulee riippuvaiseksi annetusta avusta ja päättäneet seisoa tai kaatua omillaan. Itse olen pitänyt Intiaa lähinnä ylikansoitettuna jätekasana, mutta ainakin maan johdolla on ollut selkärankaa myöntää oma väestöongelmansa. Se ei vielä Kiinan tavoin ole ryhtynyt konkreettisiin toimiin populaation rajoittamiseksi, mutta ongelmien myöntäminen on niiden ratkaisun ensimmäinen edellytys.

Näkemykseni kehitysavun antamisesta yleensä varmaan tiedätkin. Toisaalta silläkin saralla on ollut muutamia järkevän tuntuisia yritelmiä. Farmers First –liike yritti ainoastaan opettaa kehitysmaiden pienviljelijöille monimuotoisempia viljelytapoja puuttumatta heidän kulttuuriinsa tai teknologiaansa. Viljelijöitä opetettiin mm. istuttamaan samalle palstalle useita eri kasveja yhden lajikkeen viljelyn asemesta, mikä rikastuttaa maaperää ja ympäröivää luontoa. Myös Edward O. Wilson on esitellyt teoksissaan ”Elämän monimuotoisuus” ja ”Elämän tulevaisuus” (molemmat ehdottomasti tutustumisen arvoisia) vaihtoehtoisia metsätalouden ja maanviljelyn malleja, joita kehitysmaihin voisi soveltaa.

Jatketaan keskustelua.

th

Vastaus 3 - Hytönen - Hännikäinen

Vastaus Timo Hännikäisen kirjeeseen


Tervehdys ja kiitos edellisestä kirjeestä. Muutamia poimintojani seuraavasti:

Keskustelumme pääasiallinen kohde lienee tällä hetkellä bioregionalistisessa mediassa ja nykymedian vastuusta luonnonsuojelussa. Turhan informaation, keltaisen lehdistön kiinnostavuudessa ns. suuren yleisön kannalta näen kausaliteetin päinvastaiseksi kuin kirjoituksessasi ilmaisit. Mediakonsernien ohjailema tiedotus luo tarpeen julkisuudenhenkilöille - lähinnä käyttäen hyväkseen todellisuuspaon perinteistä metodia. Ennen julkkiksia sitä edustivat kaunokirjallisuus ja kansansadut. Olemassaolevien hahmojen seuraaminen tuntuu todellisemmalta ja sillä on varma jatkuvuus. Kuluttajan koukuttaminen jatkuvasti elävään henkilöön tuo kulutusjatkuvuuden.

Vaihtoehtoisen lehdistön tukeminen on merkittävämpää kuin koskaan ennen. Esimerkiksi Kumppanin, Kerberoksen tai Kulttuurivihkojen julkaiseminen ei ole mahdollista ilman kulttuuri- ja mielipidelehtitukea. Tälle medialle myös internetin - tai sanoisinko Internetin - olemassaolo on välttämättömyys asiatietojen tarkistuksen, yhteystietojen saamisen ja palautekeskustelun muodossa.

En myöskään usko yhtenäiskulttuurin syntymiseen internetin tuomien mahdollisuuksien avulla - pikemminkin päinvastoin. Pienet ääriliikkeet luovat valtavan suuria media-arvoja onnistuneella viestinnällä verkon kautta. Yhden-kahden henkilön visiot voidaan brändätä hyvinkin näyttävästi ja kerätä sen avulla suuremman kiinnostuksen. Toki internet on väline, mutta niin on kirjekyyhkykin.

On totta, että internet toimii globalisaation symbolina. Yhdentyvän maailman malli on kylmän sodan jälkeisen ajan, postmodernismin ja tietoverkkojen kehitystulos. Maapalloistumisessa ainoana todellisena ongelmana näen kuitenkin yhdentyvän talousmaailman ja suurkapitaalin. Maailmanlaajuisen pääoman keskittyminen harvojen käsiin tuottaa eriarvoisuuden lisäksi taloudellisia katastrofeja enkä pidä mahdottomana tapaninpäivän maanjäristyksen syntyä luontoäidin vastareaktionakaan. Tulevat talous- ja ekokatastrofit tulevat tosin syntymään Japanissa ja Kaliforniassa, siellä missä luontoa tuhoava ajattelumalli riehuu villeimmillään. Tokio on rakennettu mereen viettävälle tasaiselle peruskalliolle kertyneen mudan päälle eli liukumäki on valmis. Maanjäristysalueella sijaitsevan miljoonakaupungin tuho on vain ajan kysymys.

Luonnon kannalta ongelmallisena voidaan nähdä yhä vanhanaikainen vasemmisto-oikeisto -jaottelu ja sen ajoittainen konsensuspolitiikka. PK-sektorin yrittäjät eivät ole ongelma maapallon tulevaisuuden kannalta rinnastettuna globaaliin suurkapitalismiin. Pienyrittäjät ovat kuluttajatottumuksiltaan ymmärtääkseni keskimääräistä ekologisempia pienen varallisuutensa tuomin mahdollisuuksin. Valitettavasti vanhan ajattelumallin mukainen jaottelu pitää pienet yrittäjät poliittisesti samalla puolella Erkkojen ja Olliloiden kanssa. Yksi syy tähän on vasemmistolainen vallankumousromantiikka ja solidaarisuushenki, jotka koen jarruksi todellisen solidaarisen päätöksenteon edessä. Forssan ohjelman tulkintavihkosesta (toim. Yrjö Sirola 1906) löytyy vieläkin vaikuttava kohta: "Yksi kapitalisti ei tätä ole tehnyt, vaan kapitalistiluokka, yksi talonpoika ja käsityöläinen eivät ole palkkaorjuuteen vajonneet, vaan luokkina. Ja siksi onkin heidän kiroushuutonsa ilmaus luokkavihasta." Kuten Jari Ehrnrooth kirjoittaa, työväenluokan näkemys luokkavihasta perustuu vastakkainasetteluun. Toinen on me ja toinen on vihollinen.

Viittaamasi vastateknologioiden laajempi käyttö ei mielestäni ole riippuvainen talouskasvun kiihdyttämisestä vaan pikemminkin joko keskushallinnon prinsiippien priorisoinnista (punaisempi vaihtoehto) tai yksityisen sektorin vapaaehtoisesta mukaantulosta kierrätykseen (sininen). Jälkimmäiseen minun on vaikea uskoa, varsinkin lyhyellä tähtäimellä. Verotus on olennainen osa hyvinvointiamme ja sen avulla myös luonnonsuojelu onnistuu paremmin.

Kirjoituksesi modernin lääketieteen tarpeellisuudesta bioregionalistisessa kulttuurissa ja talousjärjestelmässä on mielestäni pääosin hyväksyttävä. Tosin rinnalle nostaisin joitakin vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä. Näistä tietysti päättäisi asiantuntijaryhmä. Keskushallinnon järjestämä kirurgisten ja pitkäaikaissairauksien hoitoon keskittyvä terveydenhuolto on välttämätöntä. Mielipiteesi keskosten elämän keinotekoiseen jatkumiseen puolestaan kummastuttaa minua ja tuo mieleen jo rodunjalostuksellisiakin kuvia. Keskoseksi sanotaan lasta, jonka syntymäpaino on vähemmän kuin 2500 g, mikä ei vähennä tämän mahdollisuuksia elää tavallista elämää juuri ollenkaan. Keskosia Suomessa on merkittävä osuus syntyvistä lapsista. Tyttöystäväni on keskonen ja pienellä synnytyksen avituksella hänkin elää normaalia elämää, terveempää kuten esimerkiksi allekirjoittanut.

Esimerkkiä en tarkoittanut henkilökohtaiseksi hermostumiseksi vaan todella esimerkiksi. Kuolemaan jätetyt keskoset sotivat mielestäni ihmis- (tai eliö-) arvoa vastaan. Vaikka eläimillä ei ole kätilöitä, se ei tarkoita sitä ettemme me voisi hyödyntää oppimaamme.

Jään odottamaan vastaustasi.

vh

Vastaus 2 - Hännikäinen - Hytönen

Vastaus Ville Hytösen kirjeeseen




Kiitän ajatuksia herättäneestä vastauksestasi. Tiettyä kärkevyyttä kirjeessäni ja sen sisältämissä ajatuksissa varmasti oli, mutta se liittyy pikemminkin tapaani ilmaista asiat kuin haluun yksinkertaistaa monimutkaisia ongelmia. Muutama selvennys lienee paikallaan.

Olen täysin tietoinen siitä, että kritisoimani tiedonvälitysteknologia mahdollistaa tietoisuuden esim. ympäristökatastrofista ja tämänkin keskustelun käymisen. Mutta koko tilanteen ironia sisältyy siihen, että kaikki teknologia synnyttää itse ne ongelmat, joita se pyrkii yleensä vähemmän onnistuneesti korjaamaan. Kun kansallispuiston vartija Afrikassa ampuu salametsästäjän modernilla kiikarikiväärillä tai kemisti kehittää uuden, vähemmän terveysriskejä sisältävän ehkäisypillerin, käytetään teknologiaa ehdottomasti hyvään tarkoitukseen. Mutta ihmiskunnan historiassa teollistuminen ja teknologian kehitys on kulkenut käsi kädessä väestöräjähdyksen ja lajikuolemien kanssa.

Tältä pohjalta olen hyvin skeptinen esim. kaikkea kierrätys- ja jätteenkäsittelyteknologiaa kohtaan. Jokin aika sitten ilmestyneessä Ylioppilaslehdessä oli Elina Kervisen artikkeli, jonka typeryys alkoi oikein itkettämään. Sitaatti:

”Ympäristöneuvoja Riikka Hietala kertoo, että Ämmässuon kaatopaikka ei pysty tällä hetkellä käsittelemään kaikkea sinne tulevaa pääkaupunkiseudun biojätettä, vaan osa ajetaan tavallisten roskien sekaan. Biojätteen keräys ei siis ole varma kierrätysvaihtoehto. (...) ´Kaatopaikan tilanteesta ei pidetä kovasti ääntä, ettei ihmisten kierrätysinto laantuisi. Laajennuksia on onneksi suunnitteilla´ Hietala toteaa.”

Hurraa! Kaatopaikat sen kun laajenevat, mutta eläköön kierrätys ja kestävä kehitys! Hietalan puheisiin sisältyvä uskomaton paradoksaalisuus sai minut hetken ajan miettimään, että mitä järkeä on selittää näitä asioita kenellekään, kun kyky ja halu ymmärtää on kaikkialla niin vähäistä. Kulutusta, joka on keskeisin ekologinen ongelma, ei pyritäkään vähentämään. Kunpa pääsisimme eroon edes näistä hyväntahtoisista hölmöistä. Jos kerta on pakko tuhoutua, tehdään se edes rehellisesti.

G.H. von Wright on puhunut paljon vastateknologioista (ts. tekniikkaa, joka korjaa teknologian luonnolle aiheuttamia haittavaikutuksia; esim. vedenpuhdistamot, kierrätysjärjestelmä) ja niihin sisältyvistä ongelmista. Keskeinen pulma on siinä, että vastateknologia on kallista. Sen laajamittainen käyttöönotto vaatii siis talouskasvun kiihdyttämistä, mikä tekee tyhjäksi kaikki sen hyödylliset vaikutukset.

Mutta nyt olen kiirehtinyt asioiden edelle ja sivuraiteille. Tiedonvälityksestähän minun piti puhua. Jos tietoyhteiskunnassa on positiivista potentiaalia, sitä ei ole missään vaiheessa hyödynnetty kunnolla. Enki Bilalin erinomaisessa sarjakuva-albumissa ”Metsästysretki” on kuvaus, jossa kaksi itäblokin valtiomiestä keskustelee DDR:läisestä talousteoreetikosta. ”Ennen häntä kukaan ei tiennyt, mikä taloudessamme oli vialla. Nyt se tiedetään,” sanoo toinen miehistä. ”Ja nyt viat on korjattu, vai?” kysyy toinen. ”Ei, mutta tieteellisyyteen perustuva yhteiskuntamme arvostaa suuresti tietoa sinänsä.”

Kun informaatiota tuotetaan yhä enemmän, muodostuu yhä vaikeammaksi erottaa merkityksellinen informaatio silkasta sälästä. Keltaisen lehdistön julkkisjuorut ovat informaatiota nekin, joten tiedon itseisarvosta ei liene viisasta puhua. Lisäksi tärkeimmät ongelmat saavat koko ajan vähemmän palstatilaa. 80-luvulla ekokatastrofi oli pinnalla, mutta nyt siitä ei puhuta juuri missään. Kyse on tietenkin tahoista, jotka lehtiä rahoittavat ja suuresta yleisöstä, joka saa mitä haluaa, halvalla ja paljon. Näiden epäpyhä allianssi takaa sen, ettei mistään tärkeästä asiasta vahingossakaan puhuta.

Toki esim. internet tarjoaa ajattelevalle vähemmistölle oivallisen kanavan vaihtaa ajatuksia ja muodostaa kontakteja. Tämä on pelkästään hyvä asia, mutta minusta pitäisi muistaa, että internetillä on tässä tapauksessa vain välinearvo. Vallankumouksellisten bioregionalististen ryhmien tulee käyttää huipputekniikkaa järjestelmän kaatamiseen. Olisi erotettava toisistaan keinot ja päämäärät, tulevaisuus ja siihen johtavat reitit.

Itse en ole kovin varma internetin mahdollistaman kansainvälisyyden siunauksellisuudesta. Kun kansat pääsevät kiinteään yhteyteen toistensa kanssa, on yhtenäiskulttuurin syntymisen vaara olemassa. Taloudellisesti tai sotilaallisesti vahvempi kulttuuri alkaa ennen pitkää dominoida toista. Historia tarjoaa esimerkkejä vaikka kuinka, niistä kaikkein kirkkain taitaa olla oma aikamme. Koskaan aikaisemmin kansat eivät ole olleet näin tiiviisti tekemisissä keskenään, mutta tuloksena ei ole ollut toivottu kirjavuus, vaan yhä suurempi yhdenmukaisuus. Lähes kaikkialla syödään samantyyppistä ruokaa, kuljetaan samanlaisilla ajoneuvoilla, rakennetaan samanlaisia taloja, kuunnellaan samanlaista popmusiikkia.

Toisaalta nykyään on noussut myös kaikenlaisia etnoilmiöitä, jotka korostavat kansallisia ym. erityispiirteitä. Mutta kyse on vain triviaaleista seikoista. Jos kansallinen identiteetti tarkoittaa vain tietyntyyppistä ruokaa tai musiikkia, se ei tarkoita mitään. Kun kulttuurit pakotetaan samaan taloudelliseen (globaali kapitalismi) ja yhteiskunnalliseen (demokratia ja ihmisoikeudet) muottiin, niiden erityispiirteet häviävät pakosti. Etnoilmiöt näen lähinnä toimenpiteinä, joilla pidetään aivokuollutta potilasta elossa. Kulttuuri on kokonaisvaltainen, vuosituhansien aikana kehittynyt järjestelmä, josta ei voi poistaa yhtä osaa vaikuttamatta samalla kaikkiin muihinkin.

Tähän voidaan kyllä sanoa, että internet ei ole kansojen välistä taloudellista tai poliittista yhteistyötä, vaan vapaata ajatusten vaihtoa. Sellaisena se tietysti on kannatettavaa. Mutta oletko ajatellut, mitä internetin kaltaisen systeemin ylläpito vaatii? Se, että kaikilla olisi kotitietokoneet ja verkkoyhteys ei varmastikaan olisi mahdollista ekologisessa elämäntavassa. Sellainen järjestelmä vaatii toimiakseen valtavan joukon asiantuntijoita ja teknikkoja sekä laajan, kansainvälisen teollisuuden tehtaineen ja kuljetuskalustoineen.

En kuitenkaan pidä kulttuurienvälistä vaihtoa sinänsä pahana asiana. Haluaisin sen vain olevan satunnaisempaa ja paikallisempaa. Ihailemasi hobot ja maankiertäjät eivät mitenkään olisi mahdottomia bioregionalistisessa järjestelmässä. Kyllä sellainen järjestelmä kestäisi esim. kiertävät työläiset, jotka kulkisivat kylästä kylään lyhytaikaisten töiden toivossa. Heidän liikkumisensa vain olisi nykyistä hitaampaa, sillä yksityisiä moottoriajoneuvoja ja lentoliikennettä ei sallittaisi. He joutuisivat matkustamaan jalan, ratsain tai rajoitettua julkista liikennettä käyttäen.

Vielä mainitsemastasi teknologian vieroksunnasta. En pidä itseäni teknologian vastustajana, kannatan pikemminkin sen laajaa rajoittamista kuin täydellistä alasajoa. Rautatieverkoston ja muutamat pienehköt kaupungit hyväksyn kuten sinäkin. Paikallinen sähköntuotanto kuulostaa kiinnostavalta idealta, mutta näin kylmillä alueilla saatettaisiin joutua turvautumaan säännösteltyyn sähkön keskusjakeluun.

Modernin lääketieteen tärkeimpiä saavutuksia on vanhusten elämän jatkaminen, ja bioregionalistinen kulttuuri kunnioittaa vanhuksia nykyisen nuoruudenpalvonnan sijasta. Siksi hyväksyn esim. sydänleikkaukset ja verenpainetautien kehittyneen hoidon. Ehkäisyvälineiden laaja tuotanto ja ilmainen jakelu olisi myös välttämätöntä. Sen sijaan keskosten, koomapotilaiden ja aivokuolleiden elämän keinotekoinen jatkaminen lopetettaisiin.

Pelkästään paikallistasolla ei saada aikaan kovin tehokasta terveydenhoitoa, joten monimutkaisemmat lääketieteelliset operaatiot jäisivät keskusjärjestelmän hoidettaviksi. Paikalliset kylälääkärit hoitaisivat pienemmät sairaudet ja perusterveydenhuollon, kun taas esim. leikkauksia ja pitkäaikaisten sairauksien hoitoa varten pitäisi perustaa alueellisia sairaaloita.

On selvää, että bioregionalistisessa yhteiskunnassa vakavasti sairastumiseen liittyisi paljon nykyistä suurempi hengenlähdön riski. Potilasta ei välttämättä saada kuljetettua tarpeeksi nopeasti hoitoon pitkien välimatkojen ja kuljetuskaluston vähäisyyden vuoksi. Mutta sillä tavalla järjestäytyneen yhteisön koko kulttuuri vaatii ymmärrystä, että kuolema on olennainen osa elämää ja tietyt vaaratekijät on vain hyväksyttävä. Nykyinen turvallisuuden maksimoimiselle ja kuoleman poissulkemiselle perustuva kulttuuri olisi bioregionalismissa mahdoton.

Jään odottamaan vastaustasi.

th

Vastaus 1 Hytönen - Hännikäinen

Timo Hännikäiselle, vastaus saadun kirjeen perusteella.


Lähtökohtasi bioregionalistiseen ajatteluun on mielestäni perusteltua, mutta en välttämättä ole valmis allekirjoittamaan sen kärkevyyttä.

Eurooppalaisen preservationismin ja 70-luvun modernin ympäristöliikkeen keskeisimpiä ajatuksia Suomessa edustava Leena Vilkka näkee luonnonsuojelun perustaksi luonnon itseisarvoisuuden, ei niinkään tulevaisuuden hyötykäytön, jolle koko 1900-luvun luonnonsuojelu perustuu. Ekologinen kriisi johtuu tuotantokoneistomme kehittymättömyydestä ja valtiosäätelyn (lain) tehottomuudesta ympäristöasioissa. Preservationismi ei aja vallankumousta vaan uskoo talouspoliittisen säätelyn päivitykseen ja pistekorjauksiin, mahdollisesti lain hengen muutokseen ja sitä kautta mielipidekulttuurin kehittymiseen ekologiselle puolelle. Eli Vihreän liiton linja.

Sen sijaan Foremanin teoksen kuvaama bioregionalistisuus kuuluu samaan radikaalin ekologisen filosofian joukkoon uudisraivaajahengen ja ekonihilismin kanssa, tosin ladaten arvonsa täysin päinvastaiselta puolelta. Vastaan Foremanin kirjasta listaamiisi pointteihin:

1 . Länsimaisen sivistyksen, akateemisuuden, kaupungistumisen ja paneurooppalaisen ajattelumallin hylkääminen on välttämätöntä biosentrisessä filosofiassa. Tämä tarkoittanee myös jossain määrin tiedonvälityksen regressiota. Yliopistokulttuurin tarjoama mahdollisuus syvemmän tiedon hankkimiseen ja sen luontiin on myös biosentrisen ajattelun syntymisen edellytys, jos ei opetussisällön niin ainakin keskusteluverkoston ja kontaktien myötä.

Kaupungistumisen tuomitsen mielelläni, mutta raja-aitaa ei tarvitse vetää liian tiukalle. Itse hyväksyn alle 120 000 asukkaan kaupungit sivistyksen ja ajatusten laaja-alaisuuden takia. Suurempi kaupunki puolestaan menettää hallintansa ekopolitiikassaan.

Eurooppalaiselta yhtenäisyydeltä voisin myös ampua suolet pihalle. Erilaisuudessaan yhdistynyt Eurooppa sisällyttää itseensä kymmeniä (jopa satoja) kansoja ja yhdistymisen ainoa oikea syy-seuraus on raha-raha tai yritys-raha-yritys. "Emme ole rakentamassa valtioiden yhteenliittymää, vaan yhdistämässä kansoja", sanoo Jean Monnet ja on joko yksinkertainen tai lahjottu. Erilaisten kulttuuriperimien on syytä olla toisistaan tietoisia ilman yhteensulautumista. Onhan tätä yritetty jo Stalinin, Pol Potin ja Hitlerin toimesta.

2. Bioregionalismin suurimpia ongelmia on hobon, nomadin unohtaminen. Eli myös region sulkee maailman laajentumisen sen positiivisessa, tiedonvälityksellisessä mielessä. Muinainen kiertävä viisas mies toi uutisia kylään tai vielä 1900-luvun alussakin perifeeriseen torppaan.

3. Kuljetusverkostojen rajoittaminen työllistää paikallisyhteisöjä valtavasti. Tietynasteinen työn jakaminen on mielestäni hyväksyttävää, joskaan ei niin suuressa mittakaavassa kuin mitä globaali talous on maailmaan tuonut. Esimerkiksi rautatieverkoston ylläpitäminen sellaisenaan kuin se tällä hetkellä on, on mielestäni hyväksyttävää. Esim. lääkkeiden valmistaminen paikallisyhteisössä ei onnistu. Tähän varmasti vastaat luonnonlääkityksellä ja antibioottien haitallisella vaikutuksella luonnon kiertokulkuun. Mutta esimerkiksi ehkäisyn (kannatettavaa eikö?), tulehduksien tai vaikeiden sairauksien hoitoon ei lumisesta metsästä löydy vaihtoehtoja.

4. Uskoakseni olen samaa mieltä vain vallankumouksen mahdollistamasta muutoksesta. Nykyisen mallin uudistuminen tuntuu mahdottomalta. Ehkäpä paluu keskusjohtoisuuteen, ns.valistuneeseen diktatuuriin, mahdollistaisi ihmisen silmittömän ahneuden hallinnassa pidon. Tämä tarkoittaa kuitenkin joko kansallisvaltioiden tai uusien, ns. aatteellisten ja monikulttuuristen topoksien perustamista. Pienyhteisössä diktatuuri ei tarkoita muuta kuin heimosotia.

Mutta entäpä uuden osittain bioregionalistisen valtion synnyttäminen jollekin haja-asutusalueelle? Autoritäärinen, noin Satakunnan kokoinen alue jättömaalle, jossa yhteisöverotus mahdollistaisi hallinnon, sosiaalipalvelut, kirjastolaitoksen sekä järjestyksenvalvonnan, ei muuta. Väki jakautuisi pienyhteisöihin tai perheittäin, yhteydet julkiseen koneistoon siirrettäisiin pääasiassa verkon kautta toimiviksi. Kaikessa toteutettaisiin äärimmäistä luontoreformia.

No se meni ehkä hieman mielikuvituksen piikkiin. Ja näytti Pohjois-Korealta.

Bioregionalismin määritteen ylivertaisuudesta olen myös kanssasi samaa mieltä. Se on ainoa käsite, joka omaa sisällään selkeästi poliittisen, yhteiskunnan rakenteita kolhivan ja sitä perustelevan näkemyksen.

"On hyväksyttävä se, että luonnon hyvinvointi tapahtuu joskus ihmisen hyvinvoinnin kustannuksella. Tällainen ajattelu on varsinkin näin ihmiskeskeisenä aikana vaikeaa ja vaatii suurta itsekuria", kirjoitit. Haluan korostaa, että ihmiskeskeisyydestä on menty huomattavasti pidemmällekin, itsekeskeisyyteen ja perhekeskeisyyteen (jotka toki olivat ajattelumalleina olemassa jo pronssikaudellakin). Ihmisen arvostus vaihtelee myös etnisyyden, sosiaalisen aseman, sukupuolen ja iän mukaan. Useille amerikkalaisille hampurilaismaan takana ei ole ihmiselämää. Tämän näkökulman hyväksyminenhän pitäisi olla bioregionalistille hyvä asia. Suurin osa ihmisväestöstä laskeutuisi luonnon pariin.

Idean varsinainen myynti ei imperialistisen talouden maailmassa ole mahdollista kaupallisten viestimien takia. Sotilaallinen vallankumous ja asiantunteva mediakaappaus edustanevat niitä harvoja vaihtoehtoja. Parlamentaarisen demokratian ongelma on se, että päätöksenteko on naulattu mediaan kiinni.

Teknologian vieroksumiseesi haluaisin puuttua sähköisten viestimien puolustuspuheella. Ilman niitä ei tätäkään keskustelua käytäisi. Internetin mahdollistama edullinen ja valtavat mahdollisuudet omaava tiedonvälitys on ehdottomasti kannatettava ja ehkäpä viime vuosisadan arvokkaimpia keksintöjä kaikkine puutteineenkin. Uuden polven mobiiliteknologia sen sijaan tuntuu ajautuvan sataprosenttisesti viihteelliseen käyttöön, jonka takia en kännyköistä oikein perusta.

Ehkäpä tässä hieman vastausta kirvoittamaan seuraavan kirjeen.

VH

Ensimmäinen kirje

Aluksi minun täytyy sanoa, että olen aika ihmeissäni siitä, miten vähän tunnettu koko termi "bioregionalismi" on tässä maassa. Googlesta löytyy alle kymmenen suomenkielistä linkkiä, ja niissäkin koko termi mainitaan vain sivulauseissa. Itsekin kuulin sen ensimmäistä kertaa sinulta, vaikka nyt perehdyttyäni asiaan hieman paremmin huomaan, että oma ajatteluni on ollut koko ajan varsin lähellä bioregionalismia.
Toistaiseksi tärkein lähteeni asiaan on ollut amerikkalaisen ympäristöaktivisti Dave Foremanin teos "Confessions of an eco-warrior", mistä olikin puhetta Turussa. Foreman määrittelee itsensä bioregionalistiksi ja selvittää bioregionalismin ideologiaa monessa kohtaa. Listaan tähän Foremanin mielestäni keskeiset pointit bioregionalismista:

- Biosentrisyys. Ihminen on vain yksi evoluution tuottama laji muiden joukossa, eikä ihmisen erityisasemaa voida perustellusti legitimoida. Ihmisellä on lajina oikeus olemassaoloon, mutta muu luonto asetetaan ensisijaiseksi (Earth First!).

- Ihmisen tulee sopeutua asuinalueensa (bioregion) ekosysteemiin, eikä sopeuttaa sitä omaan elintapaansa. Bioregionalismin korostama yhteisöllisyys ei ulotu vain ihmisten yhteisöön, vaan jokaisessa yhteisön tai yksilön tekemässä päätöksessä tulee ottaa huomioon muut eliöyhteisöt ja ihmisen toiminnan niille aiheuttama haitta.

- Uudenlaisten järjestäytymismallien luominen ihmisyhteisölle. Bioregionalismi korostaa paikallisuutta, pienyhteisön itsemääräämisoikeutta ja taloudellista omavaraisuutta. Yhteisön tulisi luoda toimeentulon perusta mahdollisimman pitkälti keskitetyistä organisaatioista ja kuljetusverkostoista riippumatta.
Skeptisyys, jopa vihamielisyys teknologiaa ja edistystä kohtaan. Uudet, pienyhteisömalliin paremmin sopivat teknologian muodot.

- Käsitys, ettei nykyistä järjestelmää voi reformoida. Talouskasvun ja kehittyvän tekniikan yhteiskunta on muuttunut mahdottomaksi jo kauan sitten, ja se on kumottava.

Nämä ovat tietenkin Foremanin omia pointteja, ja hän huomauttaakin, että moni bioregionalistiksi itsensä määrittelevä voi painottaa asioita eri tavalla. Listasin kuitenkin nämä siksi, että yhdyn itse niihin kaikkiin, ja ne luovat mielestäni tarpeeksi väljän mutta kuitenkin sopivan jäntevän kehyksen bioregionalismille.
Mutta miksi juuri bioregionalismi? Miten se eroaa täällä paremmin tunnetuista termeistä kuten biosentrismi tai syväekologia? Mielestäni siinä, että se nostaa kysymyksen ihmisyhteisön järjestäytymisestä keskeisemmälle sijalle kuin muut syväekologiset mallit.

Pienyhteisökeskeisyys on bioregionalismin omin mutta myös ongelmallisin piirre. Foreman on tietoinen tästä. Hän huomauttaa, että paikallinen hallinto on lopulta vain toissijainen, pitkän tähtäimen päämäärä, jolla on valitettava taipumus ajaa tärkeämpien asioiden ohi bioregionalistisissa liikkeissä.

Paikallinen hallinto ei nimittäin ole aina ja kaikissa päätöksissään ekologisin mahdollinen. Luonnonkansat, jotka bioregionalismi asettaa ihanteekseen, ovat monella tavoin viisaampia luontokäsityksessään ja luontosuhteessaan, mutta poikkeuksiakin löytyy. Nykyisen Indonesian alueelta Australiaan purjehtineet aboriginaalit hävittivät aikoinaan metsästämällä maan koko suurnisäkäs- ja suurmatelijakannan, ns. megafaunan. Metsästäjä-keräilijäheimojakaan ei pidä glorifioida liian pitkälle, sillä monesti heidän elämäntapansa ekologisuus johtui siitä, ettei heillä ollut käytettävissään tarpeeksi tehokasta teknologiaa. Lisäksi sairaudet ja muut luonnolliset tekijät rajoittivat heidän populaatiotaan ja siten vähensivät heidän aiheuttamaansa kuormitusta.

Luonnonsuojelualueet, jotka ovat tämän hetken tärkein ekologinen henkireikä kaikkialla maailmassa, eivät ole paikallis- vaan keskushallinnon aikaansaannosta. Suuren tason päättäjien välinpitämättömyyden ja riippuvuuden suuryrityksistä me varmasti kumpikin tiedämme. Mutta hekin ovat vähemmän turmiollisia kuin esimerkiksi maaseutupaikkakuntien kunnallispoliitikot, jotka ovat täysin äänestäjiensä ja paikkakunnan silmäätekevien armoilla. Ja luonnonsuojelun kannalta yksi pahimmista öykkäreistä on suomalainen maanviljelijä, joka ilman keskushallinnon puuttumista asioihin olisi jo ajat sitten hävittänyt sukupuuttoon suden, karhun, ilveksen ja ties kuinka monta muuta lajia.

Bioregionalistin pitäisi muistaa, että tärkein päämäärä on elämän suojeleminen ja ihmislajin sopeutuminen luonnon olosuhteisiin. Paikallisuus ja paikallisyhteisöjen hallinto tulee vasta myöhemmin listalla. Minusta tässä pitäisi olla aivan erityisen tarkka, sillä meillä ihmisillä on taipumus vaivihkaa ja huomaamatta nostaa oma hyvinvointimme ensimmäiselle sijalle. Aina kun tehdään jotakin käytännöllistä tai ideologista päätöstä, olisi ensimmäiseksi kysyttävä, miten tämä vaikuttaa muun luonnon tilaan. On hyväksyttävä se, että luonnon hyvinvointi tapahtuu joskus ihmisen hyvinvoinnin kustannuksella. Tällainen ajattelu on varsinkin näin ihmiskeskeisenä aikana vaikeaa ja vaatii suurta itsekuria.

Esityksessään Foreman myöntää, että paikallinen malli ei aina ole paras tapa tehdä päätöksiä, ja jonkinlaista kontrollia paikallisyhteisön yli tarvitaan. Tämä osoittaa hänen rehellisyytensä, mutta itseäni jäi hieman vaivaamaan tarkemman määrittelyn puute. Eräs tärkeä kysymys, minkä haluaisin tässä jättää pohdittavaksi on kysymys valtion ja keskusvallan roolista bioregionalistisessa yhteiskunnassa. Missä määrin se puuttuu paikallisyhteisön toimintaan ja valvoo sitä? Millä tavoin? Mitkä ovat sen käytössä olevat pakkokeinot? Hoitavatko tätä tehtävää kansallisvaltion tapaiset organisaatiot, vai perustuuko järjestelmä jonkinlaiselle maailmanhallitukselle?

Toinen keskeinen pohtimani kysymys ei liity ihanneyhteiskunnan rakenteeseen vaan siihen, miten siihen päästään. Jonkinlainen bioregionalistinen/syväekologinen malli on mielestäni ainoa vaihtoehto, mikäli maailma yleensä halutaan pelastaa, mutta miten myydä sellainen ihmisille? Kaikki aiemmat vallankumoukset (tasavaltalaiset, sosialistiset, kansallissosialistiset) ovat luvanneet ihmisille jotakin enemmän: maata, vapautta, työtä, leipää, ym. Ekologinen selviytymismalli lupaa vähemmän: niukempaa toimeentuloa, ruumiillista työtä, verta, hikeä, kyyneleitä. Se edellyttää paitsi yhteiskunnallista, myös ihmisten ajattelun tasolla tapahtuvaa radikaalia muutosta. Tämä on ongelma, jonka parissa askartelen alituiseen, enkä ole keksinyt vastausta.

Ajatellaan vaikkapa Helsinkiä. Tämä kaupunki on täynnä tyhjäntoimittajia, maailmanlopun ammattien harjoittajia: kännykkälogojen suunnittelijoita, parisuhdeterapeutteja, mainostoimittajia. Miten sellaiset saa kuokkimaan maata ja viljelemään perunaa ja virittelemään jäniksenrautoja talvisessa metsässä? Tässä vaiheessa on myönnettävä, että kuulun tyhjäntoimittajien joukkoon itsekin, vaikka harjoittamani kirjailijantyö onkin vähemmän haitallista ja olen ehkä innokkaampi oppimaan uudenlaisia elämänmuotoja.
Vihreä reformisti sanoisi tähän, että ihmisten asenteita täytyy muuttaa hiljakseen, valistamalla. Kaunis ajatus, mutta siihen ei aika riitä. Asenteiden muokkaaminen on varmasti hyvää työtä, mutta keskellä maailmanhistorian laajinta sukupuuttoaaltoa rauhallinen suostuttelu ei mitenkään voi olla ainoa taktiikka. ATK-insinööri suostuu ekologiseen elämäntapaan kenties vasta kiväärinpiippu ohimolla, ja sellainen järjestelmä ei olisi enää kovin kaukana Pol Potin mallista. Sitä en haluaisi, jos muitakin vaihtoehtoja on vielä tarjolla.

Haluaisin vielä korostaa, että edellä kirjoittamani ei yritäkään olla mikään perusteellinen selvitys bioregionalismin eduista ja ongelmista. Nostin esiin joitakin omasta mielestäni keskeisiä näkökohtia, nimenomaan mietittäväksi ja harkittavaksi. Olennainen välittyy, ja keskustelunavaukseksi tämä toivottavasti riittää.

Keskustelua bioregionalismista

Palstalla bioregionalistisesta talousmallista, etiikasta sekä asiaan liittyivistä aiheista kirjemuodossa keskustelevat runoilija, päätoimittaja Timo Hännikäinen sekä kustannuspäällikkö Ville Hytönen.